Eteenpäin! Forward! Vorwärts! Antauen! Complete 1966-1970 6LP View larger

Eteenpäin! Forward! Vorwärts! Antauen! Complete 1966-1970 6LP

New product

6 LPs, heavy box, large booklet. 

More details

85,00 €

Add to wishlist

More info

300 x black
200 x white

Some selections:
https://soundcloud.com/svart-records/sets/eteenpaein-forward-vorwaerts

SCROLL DOWN FOR ENGLISH VERSION

LP1:

Alkuperäinen 12” LP-julkaisu: Eteenpäin! LP 202, IN MEMORIAM (1967).

A1. M.A.NUMMINEN ja VARUSMIESKUORO: Jenkka hevosen puhdistamisesta (1:39)

A2. TOMMI PARKO ja SOMERON PELIMANNIT: Kaikki linnut laulelevat (2:13)

A3. M.A.NUMMINEN: Minä ja vakituiseni (1:52)

A4. PÄIVI PAUNU ja M.A.NUMMINEN: Kaikki ihmisolennot (2:25)

A5. M.A.NUMMINEN ja EEVA: Iltaisin kaipaan (3:49)

A6. M.A.NUMMINEN ja AXOLON-YHTYE: Axolon-tango (0:49)

A7. M.A.NUMMINEN ja TOMMI PARKO: Juhannusblues (3:21)

A8. MARKUS ALLAN ja M.A.NUMMINEN: Kaipuuni tango (2:29)

B1. EEVA ja M.A.NUMMINEN: Tarina Seija Niemisestä (3:04)

B2. M.A.NUMMINEN: Iltaisin lasten nukkuessa (0:28)

B3. M.A.NUMMINEN: Varuskunnan keittiötyttö (2:00)

B4. T.P.U. WILLBERG ja M.A.NUMMINEN: Viiskulmassa on viisi kulmaa (2:03)

B5. M.A.NUMMINEN: Tästedes sinä olet oleva hevonen (1:02)

B6. M.A.NUMMINEN: Tahdon vapauden (2:57)

B7. HELI KEINONEN ja M.A.NUMMINEN: Helin ja Markun matka Onnelaan (2:52)

B8. M.A.NUMMINEN, TOMMI PARKO ja PEKKA KUJANPÄÄ: Eleitä kolmelle röyhtäilijälle (1:59)

B9. M.A.NUMMINEN: Wovon man nicht sprechen kann (1:13)

LP2 

Alkuperäinen 7” EP-julkaisu: Eteenpäin! NG 100, M.A.NUMMINEN LAULAA (1966).

A1. M.A.NUMMINEN ja VIISI VIERASTA MIESTÄ: Vihaisuushypoteesi (3:37)

A2. M.A.NUMMINEN ja VIISI VIERASTA MIESTÄ: Jos jäsennämme (1:39)

A3. M.A.NUMMINEN ja VIISI VIERASTA MIESTÄ: Hevoset ja minä (1:51)

A4. M.A.NUMMINEN ja VIISI VIERASTA MIESTÄ: Anomia (3:29)

 

Alkuperäinen 7” EP-julkaisu: Eteenpäin! NG-99, M.A.NUMMINEN LAULAA JÄLLEEN (1966).

A5. M.A.NUMMINEN ja VIISI VIERASTA MIESTÄ: Naiseni kanssa eduskuntatalon puistossa (3:20)

A6. M.A.NUMMINEN ja VIISI VIERASTA MIESTÄ: Rakastuneessa ihmisessä (3:24)

A7. M.A.NUMMINEN ja VIISI VIERASTA MIESTÄ: Nuoren aviomiehen on syytä muistaa (3:11)

A8. BADDIN’ ja VIISI VIERASTA MIESTÄ: Laki epäsiveellisistä julkaisuista (2:21)

 

Alkuperäinen 7” singlejulkaisu: Eteenpäin GN-2, WITTGENSTEIN POP (1966).

B1. M.A.NUMMINEN: In Order To (2:05)

B2. M.A.NUMMINEN: The World Is (3:05)

 

Alkuperäinen 7” singlejulkaisu: HYYRT1-1 (1967).

B3. M.A.NUMMINEN: Oikeus mielipiteen vapauteen (2:30)

 

Alkuperäinen 12” LP-julkaisu: Love Records, LXLP 501, TAISTELUNI (1970).

B4. M.A.NUMMINEN: Ajokortti ja kuulokyky (1:17)

B5. M.A.NUMMINEN: Vaalipolkka (0:49)

B6. M.A.Numminen antaa tempon (0:08)

B7. M.A.NUMMINEN: Haluan eronneen rouvan (2:29)

B8. SÄHKÖKVARTETTI: Kaukana väijyy ystäviä (6:03)

LP3

 

Alkuperäinen 7” singlejulkaisu: Antauen! / Eteenpäin! GN 6 (1968).

A1. M.A.NUMMINEN KAJ KVIN FREMDAJ VIROJ: Kun mia virino en la parko de nia parlamento (3:22)

A2. PÄIVI PAUNU KAJ KVIN FREMDAJ VIROJ: Ĉiuj homoj (2:25)

 

Alkuperäinen 7” EP-julkaisu: Eteenpäin! Vorwärts! NG 98, SCHUBERT-LAULUJA (1968).

A3. M.A.NUMMINEN: An die Musik (2:31)

A4. M.A.NUMMINEN: Heidenröslein (1:57)

A5. M.A.NUMMINEN: Ständchen (3:46)

A6. M.A.NUMMINEN: Der stürmische Morgen (1:01)

 

Alkuperäinen 7” EP-julkaisu: Actum Philosophicum Fennicum, UF-1 (1969).

A7. S. ALBERT KIVINEN: Purukumimies (1:02)

A8. S. ALBERT KIVINEN: Laulu olevaisen arvoituksesta ja suomalaisesta elämänmuodosta (1:41)

A9. HELI KEINONEN: Laulu mätänevän kapitalismin ideologisesta ylärakenteesta (1:42)

A10. KAIJA PARKO, RAULI SOMERJOKI ja M.A.NUMMINEN: Ne tieteet jotka käsittelevät yleisiä tosiseikkoja (2:57)

 

Alkuperäinen 7” EP-julkaisu: NV-1: NUOREN VOIMAN LIITTO 3/69 MUSIIKKIANTOLOGIA (1969).

B1. SUOMEN TALVISOTA 1939–1940: Vihreä valta (2:20)

B2. SUOMEN TALVISOTA 1939–1940: Kekkonen-rock (1:59)

B3. SUOMEN TALVISOTA 1939–1940: Talvisota-rock (1:28)

B4. SUOMEN TALVISOTA 1939–1940: Mielitauti-rock (1:47)

B5. SUOMEN TALVISOTA 1939–1940: Tehtaan vahtimestarit (1:22)

 

Yleisradion ohjelmista Maanalaista menoa 1 (läh. 14.12.1968) ja Maanalaista menoa 2 (läh. 30.1.1969).

B6. SUOMEN TALVISOTA 1939–1940: Liput liehuvat (Maanalaista menoa -versio) (2:53)

B7. SUOMEN TALVISOTA 1939–1940: Satusetä Andersen (0:53)

B8. SUOMEN TALVISOTA 1939–1940: Vihreä valta (Maanalaista menoa -versio) (2:35)

 

Yleisradion ohjelmasta Underjorden – finns den? (läh. 3.5.1969).

B9. SUOMEN TALVISOTA 1939–1940: Den gröna makten (2:09)

B10. SUOMEN TALVISOTA 1939–1940: Flaggorna fladdrade (3:31)

 

LP4

 

Alkuperäinen 7” EP-julkaisu: NV-1: NUOREN VOIMAN LIITTO 3/69 MUSIIKKIANTOLOGIA (1969).

A1. TIITTA SIPPONEN & THE SATURDISTS: Joutsenlampi (1:44)

A2. TIITTA SIPPONEN & THE SATURDISTS: Rhythm of the Rain (2:20)

A3. THOSE LOVELY HULA HANDS: I Shall Be Released (2:10)

A4. THOSE LOVELY HULA HANDS: Oma nainen (1:20)

A5. SOOSI JA MUUSI: A niinkuin Aaron (2:34)

 

Alkuperäinen 7” EP-julkaisu: Eteenpäin! GN 7 (1968).

A6. THOSE LOVELY HULA HANDS: Pieni sävelkimara / Suuri rytmiparaati / Molleja (5:55)

A7. THOSE LOVELY HULA HANDS: Tarzan – apornas apa / Tarzan gregah! / Jane Porter sivistyksen muurilla (4:47)

 

Alkuperäinen 7” EP-julkaisu: Eteenpäin GN 3 (1968).

B1. SPERM: Third Erection (3:15)

B2. SPERM: Hero (1:34)

B3. SPERM: Pillow (3:01)

B4. SPERM: Staffstaff (3:17)

 

Alkuperäinen 7” singlejulkaisu: Eteenpäin GN 5 (1968).

B5. BABY GRANDMOTHERS: Somebody Keeps Calling My Name (7:09)

B6. BABY GRANDMOTHERS: Being Is More than Life (5:49)

LP5

 

Alkuperäinen 7” singlejulkaisu: Eteenpäin! NG-97, J.O. MALLANDER: EXTENDED PLAY (1968).

A1. 1962 (6:32)

A2. 1968 (6:52)

 

Alkuperäinen 7” EP-julkaisu: Eteenpäin! GN 8 (1969).

A3. SULO VAKKARI: Pohjoisessa Pietarsaaren kaupungissa (2:35)

A4. OTTO PYYKKÖNEN: Vapaa Wenäjä (2:44)

A5. HANNES SAARI: Proletaarit nouskaa (2:53)

 

Alkuperäinen 7” mini-LP-julkaisu: Eteenpäin! NG-96 (1970).

B1. JOUNI KESTI ja SEPPO I. LAINE: Vallankumouksen analyysi (11:01)

B2. JOUNI KESTI ja SEPPO I. LAINE: Punalippu (10:10)

 

LP6

 

Aikaisemmin julkaisemattomia äänityksiä vuosilta 1963–1970.

A1. M.A.NUMMINEN ja VIISI VIERASTA MIESTÄ: Med min kvinna i riksdagshusets park (3:17)

A2. M.A.NUMMINEN ja VIISI VIERASTA MIESTÄ: I en förälskad människa (3:28)

A3. M.A.NUMMINEN ja VIISI VIERASTA MIESTÄ: Hästarna och jag (2:02)

A5. M.A.NUMMINEN ja VIISI VIERASTA MIESTÄ: Alienation (3:59)

A5. NALLE PUH BIG BAND: My Blue Heaven (4:13)

A6. NALLE PUH BIG BAND: Messin’ with the Man (3:14)

B1. TOMMI PARKO: Viiv (4:25)

B2. TOMMI PARKO: Täk (2:46)

B3. M.A.NUMMINEN ja TOMMI PARKO: Jamimusiikkia (5:58)

B4. M.A.NUMMINEN: Poli-Blues (2:31)

B5. M.A. Nummisen puhelinvastain (1:04)

Eteenpäin! oli varmaankin ensimmäinen suomalainen levymerkki, jonka toiminnan yhtenä keskeisenä motiivina oli tyydyttää perustajiensa huumorintajua. Samalla se oli ensimmäinen, joka – ilman että ajoi minkään rajatun musiikinlajin tai yhteisön etua – otti määrätietoisesti asiakseen tarjota musiikkia valtavirran ulkopuolelta, asettaa kaupan juuri epäkaupallista, kummallistakin materiaalia.


Eteenpäin!-levyjen klassiseen kauteen mahtui kaikkiaan vain neljätoista 7-tuumaista levyä (yksi niistä esperantoksi) ja yksi LP. Julkaisut sisälsivät sävellyksiä sosiologisiin ja seksologisiin oppikirjateksteihin, haurasta nokkahuilufolkia, kaoottista freejazzia kotiäänityksinä, särkyilevällä äänellä laulettuja saksalaisia liedejä, epätahtiin laulettuja filosofis-poliittisia pilkkaralleja, valtiollisten vaalien ääntenlaskentaa ja kokeellista meteliä ihmisäänten ja rikkinäisen sähkökitaran voimin. Levymerkki toivotti tervetulleiksi niin amatöörimäisiä esiintyjiä, että vertailukohtaa saa hakea vasta alkuvoimaisimmilta punklevyiltä vuosikymmentä myöhemmin. Kyseinen musiikki oli selvästi tarkoitettu joko hyvin valikoivaan tai vaihtoehtoisesti äärimmäisen laajaan makuun.


Eteenpäin!-levyjen historia on olennaisesti myös 1960-luvun lopun suomalaisen avantgarden ja undergroundin historiaa. Julkiset kohut, virkavallan väliintulot ja sensuuritoimet rastittavat Eteenpäin!-levyjen taipaletta runsaammin kuin minkään muun aikansa ääniteyhtiön, vaikka monet näistä tapahtumista liittyivätkin enemmän sen artistien esiintymisiin kuin levymerkin omiin puuhiin.


Levymerkin perustivat keväällä 1966 toimittaja, etnomusikologi Pekka Gronow ja laulaja-monialataiteilija M. A. Numminen. Numminen tarvitsi kanavan luomistyölleen, Gronow taas ensi käden kokemuksia äänilevyteollisuutta käsittelevään opinnäytetyöhönsä.

Toukokuun lopussa 1966 äänitetyllä Nummisen esikois-EP:llä [ks. levy 2A] kuultiin tangoksi sävelletty, aistikkaasti zoofiliaan vihjaava Peter von Baghin pienoisnovelli Hevoset ja minä, yksi Nummisen kielifilosofinen mietelmä sekä kaksi laulua sosiologi Erik Allardtin tieteellisiin, vieraantumista ja vihaisuutta käsitteleviin teksteihin. Kaikki tehtiin kengännauhabudjetilla: tutut muusikot soittivat korvauksetta, nauhoitus tehtiin kotimagnetofonilla, ja alussa jopa levykotelot liimattiin itse kokoon. Jatkossa ilmaisia äänityksiä tehtiin usein puolisalaa Suomen Yleisradion studioissa tai kommunistipuolueen omistaman konserttitalon ammattitasoisilla laitteilla.


Elokuussa julkaistu ”Sex-EP” [ks. levy 2A] sisälsi lauluja, joiden tekstit oli poimittu sukupuolioppaista ja pornografiaa koskevista lakipykälistä. Toisena solistina oli nyt suomalaisen rockin tuleva legenda Rauli ”Badding” Somerjoki. Kappaleet olivat jo ennen levytystä saaneet aikaan skandaalin Jyväskylän arvostetuilla kulttuuripäivillä. Lisäksi levyllä oli mukana tangomestari Unto Monosen sävellys Naiseni kanssa eduskuntatalon puistossa. Sen viattomuudesta huolimatta koko EP joutui radiossa soittokieltoon.


Levyt saivat aluksi lämpimimmän vastaanoton älymystöpiireistä ja muusikkotovereilta. Numminen onnistui kuitenkin pikku hiljaa voittamaan taiteelleen kannattajia myös laajemmista kansalaiskerroksista, jotka mielsivät hänet huumorilaulajaksi. Tulkinnalle antoi vahvaa tukea naukuva, vähän väliä kiekaisuihin tai voihkiviin melismoihin särkyvä lauluääni. Kesän 1966 lopussa Hevoset ja minä nousi hetkellisesti jopa radion nuorisoraatien valitsemalle hittilistalle. Tämän aiheuttaman kysynnän ansiosta esikoislevy alkoi tuottaa jo voittoa.


Samaa ei voi sanoa kolmannesta julkaisusta, joka sisälsi filosofi Ludwig Wittgensteinin teksteihin sävellettyjä, englanniksi esitettyjä popjazz-numeroita. Tiettävästi Wittgenstein Pop [ks. levy 2B] herätti kiinnostusta amerikkalaisissa filosofipiireissä, mutta tämä ei johtanut toivottuun kansainväliseen läpimurtoon.


Numminen joutui joulukuussa 1966 armeijaan, eikä sinä aikana ilmestynyt uusia Eteenpäin!-levyjä. Vuoden 1967 lopussa julkaistiin levymerkin ensimmäinen albumi In memoriam [levy 1], jolla esiintyi lukuisa joukko Nummisen tuttavia, joukossa nimekkäitäkin artisteja. Kellekään heistä ei edelleenkään maksettu mitään. Levyn hittibiisi oli singleksikin irrotettu Jenkka hevosen puhdistamisesta, armeijan hevosohjesääntöä karnevalisoiva kappale, joka syntyi pääesikunnan pr-upseerin toivomuksesta. Nummisen omien sävellysten lisäksi mukana oli kolme Monosen kappaletta. Laulutekstien kirjoittajiin kuuluivat mm. runoilijat Anselm Hollo, Markku Into ja Marja-Leena Mikkola. Melodisempien ja jopa iskelmällisten numeroiden ohella levyllä kuultiin avantgardistisia kotiäänitteitä 1960-luvun alusta (Eleitä kolmelle röyhtäilijälle ja Mingus-vaikutteinen örinä Juhannusblues).


Maaliskuussa 1968 Numminen ärsytti tv-katsojia kiekumalla Franz Schubertin Ständchenin omintakeisella äänellään. Saksalaissäveltäjää ihaileva laulaja sai tapauksesta pontimen tehdä kokonaisen EP:n tämän alkukielisistä liedeistä [ks. levy 3A].


Seuraavana syksynä toteutui ehkä vieläkin kosmopoliittisempi hanke, kun Suomen Esperantoliitto pyysi Nummiselta esperantonkielistä levytystä YK:n Ihmisoikeuksien julistuksesta, jonka hän oli jo aiemmin säveltänyt Helsingin Yliopiston ylioppilaskunnan kustantamalle levylle. Tälläkin kertaa pääsolistina toimi Päivi Paunu, jonka kauniin äänen Numminen arveli palvelevan asiaa paremmin kuin omansa [ks. levy 3A].


Merkittävintä vuoden 1968 Eteenpäin!-tuotannossa eivät kuitenkaan enää olleet Nummisen omat hengentuotteet, vaan kaikki se ajan kulttuuri-ilmapiirissä liikkuva, jolle levymerkki antoi äänen. Ajatuksena oli tehdä Eteenpäin!-merkistä julkaisualusta ihmisille, jotka halusivat musiikkiaan julki äänilevyllä. Levymerkki tarjoaisi julkaisulle puitteet ja tietotaidon, artisti vastaisi kustannuksista ja saisi myös mahdolliset tuotot.


Näin toteutettiin esimerkiksi legendaarisen undergroundyhtyeen The Spermin esikoislevy, joka ilmestyi nähtävästi alkuvuodesta 1968. Pekka Airaksisen pihamökissä tehdyt äänitykset on tehty yhdellä Tandberg-magnetofonilla käyttäen luovasti hyväksi nauhakaikua ja feedbackia. Airaksinen itse liu’uttelee preparoitua, epäortodoksisesti viritettyä Teisco-kitaraa, jonka kaula on lisäksi irrallaan [ks. levy 4B]. Kustannusten säästämiseksi levy julkaistiin (kuten sen jälkeen muutama muukin) yksipuolisena 33 kierroksen ”mini-LP:nä”, jonka toiselle puolelle liimattiin psykedeelinen piirros. Keskiöt tekstattiin itse tussikynillä.
Eteenpäin!-merkin ensimmäiseksi ulkomaiseksi artistiksi kaavailtiin John Faheyä, johon Gronow oli tutustunut Amerikan-kontaktiensa kautta. Eteenpäin! halusi painattaa omintakeisen omakustantaja-kitaristin version Jean Sibeliuksen Finlandiasta (We Would Be Building), mutta asiassa oli tekijänoikeudellisia hankaluuksia. Ison Fazer-yhtiön tuotantopäällikkö Toivo Kärki antoi kuitenkin luvan julkaista Finlandian ja kaksi muuta instrumentaalia työnantajansa alamerkillä (Sävel SÄ 1518). Sibeliuksen perikunnan mahdollisista huomautuksista ei ole tietoa, mutta Yleisradion äänilevystössä Finlandia on merkitty soittorajoituksesta varoittavalla vihreällä vinoneliöllä. (Faheyn kappaleet eivät sisälly tälle kokoelmalle, koska niiden uudelleenlisensoinnista ei ole saatu aikaan sopimusta.)


Kansainvälistä ulottuvuutta edusti myös ruotsalainen progebändi Baby Grandmothers, joka teki Eteenpäin!-levyille singlen vieraillessaan Espoon teekkarien taidetapahtumassa maaliskuussa 1968. Ruotsissa bändi tunnettiin huonosti eikä se ollut levyttänyt mitään. Erinäisistä illegaaleihin nautintoaineisiin liittyvistä ongelmista huolimatta purkkiin saatiin kaksi pitkää psykedeelistä jamibiisiä, joilla ei Suomen silloisilla levymarkkinoilla ollut kuitenkaan kovin suurta kysyntää [ks. levy 4B].
Syksyllä 1968 julkaistiin Sperm-kollektiiviin kuuluneen kuvataidekriitikko J. O. Mallanderin ironinen ready-made-levy [ks. levy 5A], jonka yksinomaisena aineksena olivat radionauhat kaksien presidentinvaalien ääntenlaskennoista. Molemmilla kerroilla voitti sama mies, Urho Kekkonen, joka toimi Suomen presidenttinä yhteensä noin neljännesvuosisadan ajan.
Those Lovely Hula Hands oli viehättävä akustinen kvintetti, joka sai nimensä 1940-luvun havaijilaisiskelmästä. Kamerataidetta opiskelevat Timo Aarniala ja Meri Vennamo olivat yli kaksikymppisiä, heidän pikkusiskonsa Anne-Maj ja Raisa ja näiden ystävä Tuomas Korvenoja kolmen-neljäntoista ikäisiä. Merin sanoin TLHH oli ”luontobändi”, joka soitti omaksi ilokseen ja oli aina vilpittömän hämmästynyt esiintymispyynnöistä. Syksyllä 1968 julkaistulla EP:llä kuultiin pieniin melodianpätkiin perustuvia instrumentaaleja ja laulelmia, rappukäytävässä äänitettyjä lyhyitä ääni-improvisaatioita ja puhemusiikkidraama Tarzanin ja Jane Porterin väkevästä kohtaamisesta [ks. levy 4A].


Teoreettisen filosofian assistentti S. Albert Kivinen herjasi debyyttilevyllään porvarillista tiedettä ja poliittista oikeistoa iskelmämelodioihin sovitetuissa teksteissä, joita hän esitti vaikuttavassa epätahdissa orkesterin kanssa. Säestäjät ja vokalisti eivät kumpikaan kuulosta piittaavan toisistaan. Mini-LP oli Eteenpäin!-tuotantoa, mutta artistin toivomuksesta se julkaistiin tarkoitusta varten keksityllä latinankielisellä merkillä Actum Philosophicum Fennicum vuoden 1969 alussa [ks. levy 3A].
Kivisen ja TLHH:n kappaleet äänitettiin alun perin radiosarjaan Maanalaista menoa, jota Numminen ja turkulaisvoittoinen taideryhmittymä Suomen Talvisota 1939–40 [ks. levy 3B] tekivät radion kulttuuritoimitukselle. Beatrunouden, amerikkalaisen vastakulttuurilehdistön ja hilpeän jippiliikkeen innoittama monitaiteellinen porukka muodosti The Spermin ohella toisen undergroundin voimakeskuksen Suomessa. Ryhmän musiikkiosasto tallensi radiosarjan varjolla tietenkin myös omia yhteiskunnanvastaisia sävelteoksiaan, illegaaleja päihdenautintoja ja iloista anarkismia ylistäviä ralleja, joiden formaattina oli vanhakantainen kaksitoistatahtinen bluesrock. Parista kappaleesta tehtiin myös ruotsinkieliset versiot.
Nuorten kulttuuriharrastajien järjestö Nuoren Voiman Liitto julkaisi viisi Suomen Talvisodan kappaletta musiikkiantologiassaan, joka ilmestyi keväällä 1969 mini-LP:n muodossa. Levy oli NVL:n kustantama, mutta Eteenpäin!-ympyröistä tutut herrat hääräsivät projektissa taustavoimien joukossa.


Vihreä valta on hilpeä ”uuden vallan” taistelulaulu, jossa radikaalit tarttuvat riuskasti pesäpallomailoihin häivyttääkseen Lamaantuneen Yhteiskunnan pierut. Se joutui radiossa soittokieltoon rumien ilmaisujensa tähden. Talvisota-rock sohii suomalaisten pyhää sotamyyttiä kääntämällä Suomen maineikkaan puolustustaistelun go-go-riehaksi, johon ottavat osaa presidentti Ryti, marsalkka Mannerheim, neuvostodiktaattori Stalin ja ulkoministeri Molotov. Kekkonen-rockissa vastaavan karnevalisoinnin kohteena on istuva presidentti: kuinka tasavallan päämieheltä kävisi rock and roll?


Mielitauti-rock tekee inhimillisistä tragedioista ja tautiluetteloista riemukkaan bakkanaalin aineksia. Koominen ”työväenlaulu” Tehtaan vahtimestarit kertoo kapinallisista ovimikoista, jotka myrkyttävät pomonsa. Jippihenkisellä Liput liehuivat -raidalla (tässä varhaisena radioversiona) anarkistirokkaajat urinoivat miestenvessassa vallan symboleille ja pilvessä hilluva lumisissijoukkue äänestää porsaan maan johtajaksi.


NVL:n levyllä kuultiin myös kolmea muuta ryhmää [levy 4A]. Tiitta Sipponen & The Saturdists oli jyväskyläläinen koululaisorkesteri, jonka hieman kompuroiva Joutsenlampi saa lisämaustetta Soosin ja Muusin ironisesta runonlausunnasta. Lausujien viittaus suosittuun hammastahnamerkkiin toi tällekin raidalle soittokiellon.


Soosi ja Muusi oli jähmettynyttä ja tekopyhää taidejärjestelmää irvaileva musiikkipoliittinen iskuryhmä. Esityksissä yhdistyivät suunnitellut osuudet ja kakofonia, kun yleisö sai musisoida kollektiivisesti triangelein, symbaalein, rummuin ja huiluin. Heidän oma raitansa A niin kuin Aaron on ilmeisesti aikakauden piano-opetusta dominoineen Michael Aaronin kurssiharjoitteen inspiroima iloittelu.


Those Lovely Hula Hands esittää levyllä hauraan fragmentin Bob Dylanin laulusta I Shall Be Released. Oma nainen on satiiri seksielämän kynnyksen saavuttaneesta opiskelijanuorukaisesta.


Hyvin toisenlaista undergroundia edusti trotskilaisen työväenperinteentuntijan Sulo Vakkarin ensilevy, joka lienee ilmestynyt vuoden 1969 alkupuolella. Se oli ensimmäinen monista historiallisten työväenlaulujen julkaisuista, joita Pekka Gronow tulevina vuosina koosti. Pohjoisessa Pietarsaaren kaupungissa kertoo väkivallanteoista vuoden 1918 sisällissodan esivaiheissa, kun valkoiset riisuivat aseista maassa olevia venäläissotilaita. Levyä täydennettiin parilla amerikansuomalaisella levytyksellä, joilla esiintyivät siirtolaislaulajat Otto Pyykkönen ja Hannes Saari [ks. levy 5A].


Viimeinen klassisen Eteenpäin!-kauden julkaisu oli lyömäsoittaja Jouni Kestin ja saksofonisti Seppo I. Laineen villi freejazzäänite, joka ilmestyi Akateemisen Jazzkerhon kustannuksella vuonna 1970. Kappaleissa Vallankumouksen analyysi ja Punalippu pyrittiin soveltamaan marxilaisen dialektiikan perusoppeja. Laineen ällistyttävä särösoundi syntyi, kun hän tunki mikrofonin syvälle torvensa mutkaan ja väänsi samalla nauhurin sisääntulon maksimiin [levy 5B].


Nummisen toinen LP Taisteluni ilmestyi vuonna 1970 jo Love Recordsin kustantamana ja sen etiketillä varustettuna, vaikka olikin oikeastaan vielä Eteenpäin!-tuotantoa. Kappaleista suurin osa oli julkaistu jo Eteenpäin!-merkillä. Aiemmin julkaisemattomista raidoista tärkein oli elektronimusiikin pioneerikokeilu Kaukana väijyy ystäviä. Siinä uliseva Sähkökvartetti oli neljän ihmisen operoima kollektiivinen sähkösoitin, jonka kokosi Suomen sähköisen avantgarden merkittävin laiterakentaja Erkki Kurenniemi [ks. levy 2B].


Eteenpäin!-merkin toiminta alkoi hiipua vuonna 1969. Lopettamista oli väläytelty ensimmäisestä toimintavuodesta alkaen. Gronowin mukaan viimeiset levyt olivat jo ”niin pienryhmämateriaalia, että jakelu kauppoihin ei ollut enää kiinnostavaa”. Ammattimaisempaan toimintaan siirtyminen olisi lisännyt tulomahdollisuuksia mutta myös pakollisia velvollisuuksia. Nummisella alkoi toisaalta olla entistä enemmän esiintymisiä, joten hänelle jäi yhä niukemmin aikaa levymagnaatin viran hoitoon.


Loputtomiin ei myöskään ollut tarjolla artisteja, joilla olisi sekä esitettävänään jotain erikoista ja omaperäistä että intoa tehdä levy ilman minkäänlaisia toiveita kaupallisesta menestyksestä.
Toisaalta levy-yhtiökenttä oli oleellisesti muuttunut keväästä 1966. Puoli vuotta ensimmäisen Eteenpäin!-session jälkeen aloitti Love Records, joka julkaisi ennen kaikkea uutta kotimaista rockia ja kirjallis-poliittisen laululiikkeen musiikkia ammattimaisella otteella. Se osoitti, että oli mahdollista harjoittaa taloudellisesti merkittävää toimintaa, jossa oli kuitenkin tilaa erilaisille seikkailullisille rönsyille, joskin Loven tuotanto kaiken kaikkiaan olikin keskimäärin sovinnaisempaa kuin piskuisen edeltäjänsä.
Loppuvuodesta 1970 Love Records sai luvan käyttää Eteenpäin!-nimeä omana alamerkkinään. Loven Eteenpäin!-sarjassa julkaistiin poliittisen laulun epäkaupallisempia artikkeleita. Myös Numminen siirtyi Love Recordsiin, jossa hän nousi keskeiseksi myyntivaltiksi. Loven konkurssin jälkeen Numminen elvytti Eteenpäin!-merkin ja julkaisi sillä levytyksiään etenkin 1990-luvun alussa.


Eteenpäin! tuli dokumentoineeksi huomattavan siivun 1960-luvun lopun kirjavaa kulttuurikuhinaa. Sen lyhyt ”kultakausi” vilisee aikakauden keskeisiä suomalaisia kykyjä – runoilijoita, musiikintekijöitä, kuvataiteilijoita ja kulttuurin yleisvaikuttajia. Levymerkin ydinosaamisaluetta olivat ilman muuta kummallisuudet tyylilajiin katsomatta. ”Me haluttiin raivata uraa sellaiselle musiikille, jota Suomessa ei ollut”, Gronow. ”Kummallakin oli tietysti mielessä hauskanpito, eihän muuten olisi julkaistu niin merkillisiä levyjä.” Ilman Eteenpäin!-tuotantoa kuvamme 1960-luvun loppuvuosien musiikkikulttuurista olisikin kohtalokkaasti vajavainen. Se näyttäisi vähemmän särmikkäältä ja vivahteikkaalta, vähemmän uteliaalta ja kokeilevalta ja uskaliaalta ja kiehtovalta. Ja ilottomammalta.


Musiikilliselta kirjoltaan ja avantgardismiltaan Eteenpäin! tuo lähinnä mieleen newyorkilaisen ESP-Diskin. Yhteistä oli myös yhteys esperantoharrastukseen. Useimpien ESP-artistien musiikki kuulostaa kuitenkin lähes mainstreamilta monien Eteenpäin!-julkaisujen rinnalla, ja ESP:n oma toimintakin oli siinä määrin ammattimaisempaa, että sillä oli jopa oikea toimisto. Yhteisenä piirteenä näyttää olleen pyrkimys minimoida artistikulut, sillä ESP:tä on jälkikäteen syytetty rojaltien laiminlyömisestä. Eteenpäin! ei niitä edes luvannut.


Eteenpäin! osoitti, että mielenkiintoista ja kokeilevaa äänitetoimintaa voi harjoittaa ilman, että edessä on välitön velkavankeus. Levyjä voitiin todella tehdä pienillekin kuluttajaryhmille. Kymmenen vuotta aktiivisimman kautensa päättymisen jälkeen Eteenpäin! oli saanutkin jo lukuisia seuraajia.


Millaisen merkin Eteenpäin! sitten piirsi aikalaistajuntaan? Sen tuotanto sai yllättävän paljonkin tilaa mediassa, olkoonkin että aktiivisimmin levymerkin julkaisuja puffasivat levymerkin haltijat itse tai heidän lähipiirinsä henkilöt. Kuusikymmenluvun lopun suvaitsevassa, uudistushenkisessä ja antiautoritaarisessa ilmapiirissä – nyt on puhe ennen kaikkea opiskelijoista, koululaisista ja liberaalista älymystöstä – kaikkia kiinnosti (melkein) kaikki ja kaiken oli helppo saada huomiota.


Mihinkään ei silti pääse siitä, että kulttuuriradikalismin piirissäkin enemmistö Eteenpäin!-artisteista jäi marginaalisiksi. Helsingin tärkein undergroundyhtye The Sperm keräsi toki laajaakin mediahuomiota mutta lähinnä sukupuolikuria rikkovilla performansseillaan. Sperm, samoin kuin Those Lovely Hula Hands, on saanut vankimman arvostuksensa vasta jälkipolvilta.
Eteenpäin!-historiaa läheisesti sivunnut Suomen Talvisota 1939–40 inspiroi ratkaisevasti monia myöhempiä suomenkielisen rockin tekijöitä (eikä vähiten punkin pioneereja), mutta sen esikoislevytys jäi vielä vähemmälle huomiolle kuin Love Recordsin julkaisema täyspitkä LP, jota sitäkin myytiin aikanaan kuulemma vain kolmesataa kappaletta.


Eteenpäin!-levyjen pysyvin saavutus on ilman muuta tien petaaminen väsymättömälle M. A. Nummiselle, joka kaiken todennäköisyyden vastaisesti (ja ainoana levymerkin artisteista) onnistui jo varhaisessa vaiheessa nousemaan äärimmäisestä marginaalista Suomen kansan rakkaaksi koko perheen lemmikiksi.

Tämän kokoelman viimeinen levy sisältää ennen julkaisemattomia aarteita M. A. Nummisen arkistoista. Mukana on mm. ruotsin- ja englanninkielisiä versioita hänen varhaisista kappaleistaan [ks. levy 6A].


”Aleatorinen jazzyhtye” The Orgiastic Nalle Puh Cultivators eli Nalle Puh Big Band (nimi muutettiin lukemattomien väärinkirjoitusten johdosta) on suomalaisen avantgardehistorian jossain määrin tarunhohtoinen nimi, jonka musiikillisia saavutuksia jälkimaailma saa nyt ensi kertaa kuultavakseen. Numminen ja Gronow kuuluivat yhtyeen perustajiin. Ideana oli soveltaa happeningtaiteesta tuttua sattumanvaraisuuden periaatetta jazzmusiikkiin. Orkesterissa ei olisi ”sovinnaista jaottelua osaamisen perusteella”. Hyvät ja huonot soittajat olisivat samalla viivalla, ja vain muutama jäsen voitiinkin luokitella osaavaksi muusikoksi. Bändin epäviralliset äänitykset kertovat M. A. Nummisen laulutyylin kehittyneen kukintoonsa jo pitkälti ennen hänen ensilevytyksiään [levy 6A].


Nummisen tärkeä yhteistyökumppani Tommi Parko teki Tandberg-kelanauhurillaan samantyyppisiä kokeiluja kuin Pekka Airaksinen. Viiv ja Täk hyödyntävät nauhurin viivesäätöä ja hallittua kiertokaikua eli feedback-efektiä [ks. levy 6B].
Poli-blues on taltiointi M. A. Nummisen kaikkien aikojen toisesta julkisesta esiintymisestä, joka tapahtui tekniikan opiskelijoiden ohjelmallisessa illassa lokakuussa 1963. Teekkarien lehti arveli hänen onomatopoeettisessa bluesääntelyssään olleen ”hämmästyttävän väkevää ja alkuperäistä voimaa”. Satunnaisperiaatteella toteutettua pianosäestystä arvostelija kutsui ”peräti epäsovinnaiseksi” [levy 6B].


Viimeinen raita esittelee Nummisen kaksikielisen puhelinvastaajaviestin vuodelta 1969.

  Eteenpäin! Was surely the first Finnish record label, whose modus operandi was to appeal to the sense of humour of its owners. It also was the first label to purposefully offer music from outside the mainstream and to make uncommercial, even weird music commercially available, without promoting any single organisation or genre of music.

The classic Eteenpäin! Period consists of only 14 seven inch records (one of them in Esperanto) and one LP. These releases contained musical interpretations of educational texts, fragile recorder folk, chaotic home-recorded free jazz, German lied works performed with a wavering voice, mocking politico-philosophical ditties performed off the beat, a recording of the vote count of a national election and experimental noise created with the human voice and a broken electric guitar. The amateurishness of some of the performances was unheard of at the time, and it wasn't until the birth of punk, a decade later, that similarly talented musicians released records. This was music that was clearly meant to appeal to either very discerning or very wide tastes.

Eteenpäin! records are also an integral part of the history of Finnish avant-garde and underground culture. Public scandals, police interventions and censorship are a bigger part of the Eteenpäin story than any other record label at the time, although many of these incidents were caused by the performances of the label's artists than the actual label itself.

The label was started in the spring of 1966 by ethnomusicologist and journalist Pekka Gronow and singer-artist M.A. Numminen. Numminen needed a channel for his creative work, and Gronow sought first hand experience for his thesis on the record industry.


The records

 Numminen's debut EP (see album 2A), recorded in May 1966, featured Hevoset ja minä, a tastefully zoophilic short story by Peter von Bah, a linguistic aphorism by Numminen and two texts by sociologist Erik Allardt set to music, dealing with alienation and anger. Everything was done on a shoestring: friends who were musicians offered to work for free, recording was done using a simple portable tape recorded and even record sleeves were glued together by hand. Later the duo often made cost-free recordings using the studios of the Finnish Broadcasting Corporation or with the pro-grade equipment at a concert hall owned by Finland's communist party.

”Sex-EP”, released in August, contained songs whose lyrics were lifted from sex manuals and legal regulations regarding pornography. Guest vocalist was Rauli ”Badding” Somerjoki, later to become a legend of Finnish rock music. The songs had already caused an uproar in Jyväskylä at a well respected annual cultural event. In addition the record has a composition by Finland's tango master Unto Mononen, Naiseni kanssa eduskuntatalon puistossa. Regardless of this song's cleanness the entire record was banned on Finnish radio.

Musician friends and intelligentsia gave a warm reception to these curious records. Slowly Numminen managed to gain more acceptance for his art from a wider spectrum of people, many of which considered him a parody act. This interpretation was supported by Numminen's squeaking, shrieking manner of singing. By the end of summer 1966 Hevoset ja minä managed to briefly make it to the list of hit songs picked by national radio's youth jury. This caused more demand, and the debut EP started to make some actual profit.

One can't, however, call the next EP profitable. It contained texts by Ludwig Wittgenstein set to pop jazz music, sung in English. Apparently Wittgenstein Pop (see album 2B) aroused interest in American philosophical circles, but this did not result in the international breakthrough Numminen had hoped for.

Numminen was conscripted in December 1966, and no new Eteenpäin! records were released during those months. In late 1967 it was time for Numminen's first album, In Memoriam (album 1), on which a lot of Numminen's friends guested, with quite a few popular musicians among them. Nobody was given any pay. The hit song of the album was Jenkka hevosen puhdistamisesta, also released as a single. The song parodied military directives for handling a horse, and it was composed at the request of the army's public relations officer. In addition to Numminen's own compositions the album had three songs by Unto Mononen. Lyricists included poets Anselm Hollo, Markku Into and Marja-Leena Mikkola. Next to more melodic and even schlager-like tracks the album featured avant-gardistic home recordings from the early sixties (Eleitä kolmelle röyhtäilijälle and Juhannusblues, a Mingus-influenced growlfest).

In March 1968 Numminen irritated tv viewers by singing and shrieking Franz Schubert's Ständchen with his highly original voice. Numminen, a fan of the German composer, got the idea to make an entire EP of Schubert's German lied works (see album 3A).

 Next autumn it was time for an even more cosmopolitan project when Finland's Esperanto Union asked Numminen to provide a musical version of the Universal Declaration of Human Rights in Esperanto. Numminen had already performed this number in Finnish on a record published by the student board of the Helsinki university. Päivi Paunu reprised her role as lead vocalist on the Esperanto version as well, as Numminen though her beautiful voice would serve the purpose better than his own. (See album 3A)

The most remarkable items in Eteenpäin!'s 1968 output no longer were Numminen own works but many intriguing things of the current countercultural status quo to which the label gave a voice. The idea was to use the label as a base which people who wanted to have their music released could use. The label would offer their name and expertise, the artist would handle expenses and also receive possible profits.

For example, the debut record by the legendary underground act The Sperm was produced this way and released in early 1968. Recording session took place in Pekka Airaksinen's cottage with a single Tandberg tape recorder, with the help of a tape delay and feedback. Airaksinen himself plays a prepared, unorthodoxically tuned Teisco guitar with a broken neck (see album 4B). To cut expenses the record was released as a one-sided 33 rpm ”mini-LP” with a psychedelic drawing glued to the blank side. Labels were written by hand.

The first foreign artist on Eteenpäin! was supposed to be John Fahey, whom Gronow had met through his North American contacts. Eteenpäin! wanted to release the guitarist's version of Finlandia by Jean Sibelius (We Would Be Building) but there were copyright issues. Toivo Kärki, the production manager of the big record company Fazer allowed the release of Finlandia on his company's sublabel Sävel. It is not known how the Sibelius estate reacted, but the copy in the record library of the Finnish Broadcasting Corporation is marked with a green square, which refers to restrictions regarding on-air play. (Fahey's songs are not present on this compilation, as they were not available for licensing by the current rights holder. The songs were not part of the official Eteenpäin! canon and are easily available on Fahey's records.)

Another international name was the Swedish progressive rock band Baby Grandmothers, who recorded a single for Eteenpäin! while performing at an art event by Espoo's polytechnic students in March 1968. In Sweden the band was not well known and had released no records. Regardless of problems related to illegal substances the band succeeded in recording two long, psychedelic tracks, for which there was no market in Finland at the time, however. (see album 4B)

In the autumn of 1968 it was time for the ironic ready-made record by J.O.Mallander, an art critic and part of the Sperm collective. Material for the record was taken from two radio broadcasts from the vote count of Finnish presidential elections. In both of these elections the same man, Urho Kekkonen, was the winner. (See album 5A)

Those Lovely Hula Hands was a charming acousting quintet, named after a Hawaiian song from the 1940s. Photography students Timo Aarniala and Meri Vennamo were in their early twenties, their little sisters Anne-Maj and Raisa and their friend Tuomas Korvenoja were 13-14 years old. Meri Vennamo described TLHH as a ”nature band”, who played for their own enjoyment and was always genuinely surprised if someone requested them to perform. Their EP, released in the autumn of 1968, consisted of instrumentals and songs based on short melodic themes, short improvised sound pieces recorded in the stairway and a dramatic piece of musical theatre, about the meeting of Tarzan and Jane Porter. (see album 4A)

S. Albert Kivinen, assistent at the faculty of theoretical philosophy in Helsinki, mocked bourgeois science and the political right in texts set to schlager melodies, which he performed spectacularly out of sync with the backing orchestra. The vocalist and the musicians do not appear to care what the other does. The mini-LP was an Eteenpäin! Production, but at the request of the artist it was released under a fake label name Actum Philosophicum Fennicum in early 1969. (see album 3A)

The Kivinen and Those Lovely Hula Hands material was originally recorded for the radio show Maanalaista menoa, done by Numminen and the Turku-based art collective Suomen Talvisota 1939-40 (see album 3B). The multi-artistic collective, influenced by beat poetry, American counter-culture magazines and the Yippie movement, were the Finnish counterculture powerhouse together with The Sperm. While working on the radio show, the group's musical division found the time to record their own songs which were in the old twelve bar blues-rock format. These songs glorified the joys of illegal drugs and carnevalesque anarchism and opposed society. A few songs were also recorded in Swedish.

Nuoren Voiman Liitto, a society of young culturally-minded people published five songs by Suomen Talvisota as part of their musical anthology, which was released in the spring of 1969 as a mini-LP. The record was published by NVL, but Numminen and Gronow from Eteenpäin! Were an integral part of the project behind the scenes.

Vihreä valta is a light-hearted fighting song for the ”new force”, in which radicals grab baseball bats to chase away the stagnant old farts of Society. Due to its language the song was forbidden on the national radio. Talvisota-rock pokes fun of the war myth many Finns consider holy by turning Finland's famous defensive warfare into a go-go carnival, which is joined by president Ryti, Soviet dictator Stalin, Finland's marshall Mannerheim and the Soviet foreign minister Molotov. Kekkonen -rock takes aim at the current president: how would the president and rock'n'roll fit together?

Mielitauti-rock makes human tragedies and lists of maladies into an irreverent bacchanalia. The humorous ”working class song” Tehtaan vahtimestarit is about rebellious doormen who poison their boss. In the yippie-influenced Liput liehuivat (presented here as an early radio version) anarchist rockers urinate over symbols of power in a men's bathroom and a riotously high bunch of snow guerrillas votes a pig as the leader of the country.

There also where three other groups on the NVL record (album 4A). Tiitta Sipponen & The Saturdists was a school group from Jyväskylä, whose somewhat stumbling Swan Lake gets an extra boost from Soosi ja Muusi's ironic poetry reading. The reciters' reference to a popular toothpaste brand resulted in this song, too, being forbidden on national radio.

Soosi ja Muusi was a musico-political hit squad making fun of the stagnant and hypocritical art system. Their performances combined composed parts with cacophony, as their audience was invited to take part in the show with triangles, cymbals, drums and flutes. Their track A niin kuin Aaron is apparently a poke at Michael Aaron, a household name in piano studies at the time.

Those Lovely Hula Hands plays a fragment from Bob Dylan's I Shall Be Released. Their other track Oma nainen is a satire about a young student on the brink of sexual awakening.

Very different kind of underground culture was represented by the recording debut by the trotskyite working class tradition expert Sulo Vakkari, which was most likely released in early 1969. It was the first of many releases of historical working class songs put together by Pekka Gronow in years to come. Pohjoisessa Pietarsaaren kaupungissa tells about acts of violence during Finland's civil war in 1918. A couple of Finnish-American recordings by Otto Pyykönen and Hannes were added to round up the mini-LP.

The last classic Eteenpäin! record was a wild free jazz record by percussionist Jouni Kesti and saxophonist Seppo I. Laine, which was released with the funding by the Academic Jazz Club in 1970. The songs Vallankumouksen analyysi and Punalippu aimed to apply the basic tenets of marxist dialectics. Laine's incredible distorted sound was created by pushing the microphone deep inside his reed and also turning the tape recorder's input volume up. (See album 5B)

Numminen's second LP Taisteluni appeared in 1970 funded by Love Records and with their labels, although it was still an Eteenpäin! Production. Most of the tracks had already been released on Eteenpäin! The most important previously unreleased track was Kaukana väijyy ystäviä, a pioneering electronic music experiment. The Sähkökvartetti (”Electric Quartet”) which squeals on the track was a collective electronic instrument operated by four people simultaneously, built by the most important instrument architect of Finland's electronic avantgarde movement, Erkki Kurenniemi (see album 2B).

During 1969 the label started slowly fading. Quitting as an option had been brought up since the year of the label's inception. Gronow says the last releases were for such small audiences only that distributing them to shops was no longer sensible. Moving towards more professional status would've created more income options but also added obligatory responsibilities. Numminen, on the other hand, had more live shows than before, so he had less time to handle his record label magnate duties.

In a small country such as Finland the supply of personal, special artists with no hopes for commercial success but eager to record was small. On the other hand the local record label scene had changed since the spring of 1966. Six months after the first Eteenpäin! session appeared Love Records, who released new domestic rock music and music by the leftist literary musical movement with a professional approach. Love Records showed that it was possible to be economically sound and still keep the adventurous and the curious side to the label output, although Love's catalog all in all was somewhat more conservative than that of their minuscule predecessor.

In 1970 Love Records was given permission to use the label Eteenpäin! as their own sublabel. The Love Records series featured some of the most uncommercial examples of political music. Numminen also joined the Love roster and became a commercial success. After Love's bankruptcy Numminen resuscitated Eteenpäin! and used it to release his own works.

Eteenpäin! documented an important slice of the cultural milieu of the late sixties in Finland. Its short ”golden age” is full of crucial Finnish talent – poets, composers, visual artists and general renaissance men. The label's main focus were undoubtedly curiosities of all genres. ”We wanted to make way for music which didn't exist in Finland earlier”, says Gronow, ”Us both wanted to have fun on the side, of course, we wouldn't have released such strange records otherwise.” Without these records our view of Finnish music in the late sixties would be fatefully incomplete. It would look less nuanced and jagged, less curious and experimental. And a lot gloomier.

With its multitude of genres and avantgardistic bent Eteenpäin! brings to mind the New York label ESP-Disk. The labels also shared the connection to Esperanto. However, when compared to Eteenpäin! records, many ESP-Disk records sound like mainstream music, and ESP-Disk was more professional – they even had an office. A common trait seemed to be the effort to minimise costs, as ESP has later been accused of skipping royalty payments. Eteenpäin! never even promised any.

Eteenpäin! proved that one can operate in the field of experimental recordings without losing a fortune. One was able to release records for very small audiences. A decade after the end of their acive period Eteenpäin! had already inspired many followers.

What was the image of the label for contemporary people, then? Their output received a surprisingly big amount of exposure in the media, even though the most active writers were the label owners themselves or people connected to them. In the tolerant, reform-spirited and antiauthoritarian cultural atmosphere – speaking most of all about students and the liberal intelligentsia – everyone felt interested about almost anything and it was easy for anything to get noticed.

One still can't escape the fact that even in the culturally radical circles a majority of the label's artists were marginal. The most important underground group in Helsinki, The Sperm, gained a lot of notoriety in the media, but mostly with their sexually charged performances. Sperm, as well as Those Lovely Hula Hands, have only later received the stature they now hold.

Suomen Talvisota 1939-40 was a decisively important influence to many a maker of Finnish rock (pioneers of the punk movement included) but their first EP received even less attention than the full lenght album on Love Records, the first pressing of which only sold 300 copies.

The most lasting achievement of Eteenpäin! is undoubtedly making way for M.A. Numminen, who against all odds managed to rise from an extreme marginal position to almost a household name for all Finns.

The last record of this collection consists of previously unreleased treasures from M.A. Numminen's archives. The material includes Swedish and English language versions of his early songs (see album 6A).

The ”aleatoric jazz band” The Orgiastic Nalle Puh Cultivators, better known as Nalle Puh Big Band (the group changed name due to endless typing errors) is a more or less fabled star in the pantheon of Finnish musical avant garde, but none of their recordings have been made available until now. Numminen and Gronow both were founding members. The idea was to apply the principle of randomness typical of the so called Happening art movement to jazz music. The band was to not have a ”conventional division by skill”. Skilled and novice musicians were seen equal, and only a couple of members could actually be considered a skilled musician anyway. The band's unofficial recordings show that M.A. Numminen's vocal talent was already fully developed before his first official recordings. (See album 6A).

 An important collaborator of Numminen, Tommi Parko did similar experiments as Pekka Airaksinen with his Tandberg tape recorder. Viiv and Täk utilise the machine's delay and feedback effects. (See album 6B)

Poli-blues is a recording of M.A. Numminen's second public performance, which took place in October 1963 at an event by polytech students. The student magazine considered Numminen's onomatopoetic blues sounds full of ”incredibly strong and original power”. The piano accompaniment, which followed the principle of randomness, the critic found ”thoroughly unconventional”. (See album 6B)

The last track is Numminen's bilingual telephone answering machine message from 1969.

Reviews

No customer reviews for the moment.

Write a review

Eteenpäin! Forward! Vorwärts! Antauen! Complete 1966-1970 6LP

Eteenpäin! Forward! Vorwärts! Antauen! Complete 1966-1970 6LP

6 LPs, heavy box, large booklet.