Puolisen vuotta sitte uattelin, että nyt lähtöö mopo tuas käsistä…Ekaks poltin nuapurkämpän poroks ja pöllin Pleikkarin… Heräsin ja kaikki juomat ol viety… Mittää ollu jätetty!” Alakerran Rauski oli kuollut asuntoon pari viikkoa aiemmin. Hän oli mädäntynyt sohvaan kiinni, eikä kukaan tiennyt asiasta mitään ennen kuin löyhkä puski läpi. Haju painui hormeja tänne ylös. Nyt paikka on siivottu, mutta siellä se eltaantunut mätä edelleen kalvaa. Missä vittu on katko? Sitä ei saanu selville Erkkikään, joten eihän siinä auttanut kun lääkitä omaa surua. Tiädätte varmasti Kekkulin ja Laten? Ne kävi lohduttamassa. Soittelivat uusia biisejä. Ne lohdutti. Molemmat vakuutteli, että hyvin menee, mutta mie en mahtanut itselleni mitään. Siinä vaan vollottelin. Päässä kolisi enkeleiden orkesteri. Sellainen vittumainen. Harmaus valui kynnyksen alta sisään. Mörskään ei tullut virtaa. Sulakkeet paloi. Näin Latea ja Kekkulia uudestaan. Niillä oli mukana Liha-ukko. Ihan uusi naama. Aikamoinen luuviulu, vaikka nimestä voisi päätellä muuta. Kertoi soittelevansa jätkien kanssa bändissä ja tarjosi oluen. Otin kaljan matkaan, koska matka laaksoon kestäisi muuten liian pitkään. Ja muutenkin bileet oli ohi. Piti mennä kauppaan, mutta se helvetin kalja jysähti niin, että koko kone melkein petti. Alkoi päässä kiertää ja vatsassa kouraista niin, että ei saanut happea. Kaikki pirstoutui palasiksi ja luulin, että kuolen siihen paikkaan. Heräsin sitten lopulta ja täällä mie nyt odottelen teitä. Löydätte miut seittemännestä kerroksesta. Kutsukaa Kerubienkeliä. Nähdään pian.